Talven aikana korkealle nousseet vesi ja jää olivat niittäneet laajan ruovikon tasaiseksi kentäksi. Entinen ruovikko oli muuttunut täysin sopimattomaksi paikaksi eläimille, jotka haluavat pysyä piilossa. Yhtenä kevätiltana paikalta kantautui kuitenkin kaulushaikaran huutoa. Kiikarit paljastivat nopeasti haikaran kumartuneen pienen pystyssä säilyneen ruokotupsun alle. Varovainen lintu pysyi paikoillaan auringon laskemiseen asti, mutta hämärän hiljalleen tihentyessä haikara alkoi liikkua ruovikkokentällä. Tilanne tarjosi hyvän mahdollisuuden luonnostella tätä outoa lintua. Muutaman päivän kuluttua uutta ruokoa oli kasvanut niin runsaasti, ettei lintua voinut havaita muuten kuin kuuntelemalla. Luonnos muovautui syksyllä akvarelliksi sekä seuraavana kesänä öljyvärityöksi.